MM-karsinnat Rovaniemellä

Rovaniemen paikallisia...

Viime viikonloppuna järjestettiin koko vuoden huikeimmat ja kovatasoisimmat agilitykisat Rovaniemellä, eli Suomen maajoukkuekarsinnat. Stella ja minä osallistuttiin elämämme ensimmäistä, mutta toivottavasti ei viimeistä kertaa. Suuntasimme paikalle hakemaan lisää arvokisakokemusta ja myös fiilistelemään toisten suorituksia. Päällimmäisenä ajatuksena tästä viikonlopusta jäi tunteiden suuri hullunmylly. Tämän viikonlopun jälkeen ymmärrän entistä vahvemmin miksi tätä lajia haluan harrastaa ja samalla näen myös sen miten onnekas olenkaan kun olen saanut mahdollisuuden osallistua. Tuloksista ja menestyksestä viis, kyllä kannatti lähteä! Aivan ikimuistoinen viikonloppu! 

Kun on koko sydämellään tässä lajissa mukana, niin se on päivän selvää, että epäonnistumiset itkettää ja harmittaaa. Meidän tulostemme osalta emme siis yltäneet parhaimpaamme ja näin siis karsiuduimme pois jo ensimmäisenä päivänä. Kaikkea ei millään ehdi treenaamaan, mutta itselleni selvisi hieman väärässä paikassa se mihin agimetin estesarjan 10cm lisäpalikka kuuluu... Ensimmäisellä hyppyradalla 35cm korkea muuri löytyi pussin jälkeen ja Stella kun ei ole siihen korkeuteen tottunut, romutti se tuon muurin kääntyessään niin tiukasti muurilta. Kolauksesta johtuen oma keskittyminen herpaantui ja loppu rata menikin ihan väärissä ajatuksissa ohjaamatta maaliin. Harmitti - ja paljon. Lähinnä se itketti, että en ole tajunnut harjoitella eri ohjauksia täyskorkean muurin kanssa, vaan ainoastaan ilman tuota lisäpalikkaa. Opetus se tämäkin, mutta olisihan se ollut mukavampi oppia jossain toisissa kisoissa. Opin myös tältä radalta sen, että minulle sopii ehdottomasti paremmin se etten katso liikaa toisten suorituksia, vaan keskityn katsomaan ainoastaan rataprofiilia ennen omaa suoritustani.

Toista rataa katsellessani heräsi sitten jo ennen rataantutustumista ajatus "en halua mennä koko radalle". Radalta löytyi nimittäin kolme tiukalle mutkalle asetettua tumman sinistä liukasta putkea, jotka heikosti valaistussa kaarihallissa laittoivat jo maksikoiria koville ja loukkaantumisen riskikin näytti olevan normaalia isompi. Medeissä monet koirat kääntyivät takaisinpäin kyseisistä putkista ja monille tämä päättikin koko karsintamatkan. Koska starttasimme aivan loppupäässä, päätin miettiä vielä hetken lähdenkö radalle ja kun mineissä ei näyttänyt muuta erikoista tapahtuvan kuin, että koirilla kesti huolestuttavan kauan noissa putkissa, tein päätöksen lähteä kokeilemaan. Heti ensimmäisessä putkessa Stella viipyi kauan, mutta ei näyttänyt liikkuvan huonosti ulostullessaan. Jatkoimme rataa siihen asti kunnes tultiin kaikista mutkaisimmalle putkelle, josta todella monet olivat kääntyneet takaisinpäin. Tässä sitten ehdin oikein pelästyä, jäin paikalleni, ajatus katkesi, olin myöhässä ja tein väärän hätäratkaisun, jonka ansiosta hyllytin koko radan. Toisaalta pitää todeta, että vaikka olisinkin ehtinyt korjaamaan tilanteen, emme olisi edes ehtineet kovaan ihanneaikaan, jonka radan voittaja asetti, koska nuo putket veivät monen monta sekuntia meidän kohdallamme joka tapauksessa. Eli parempi jälkikäteen ajateltuna näin, kuin että olisin maalissa luullut onnistuvani ja sitten kisamme olisivat kuitenkin päättyneet siihen. Fiilis oli tämän radan jälkeen kuitenkin hyvä, koska Stella näytti liikkuvan hyvin ja muutenkin olevan kunnossa putkien jäljiltä. Toisten harrastajien kanssa jutellessani tuli todettua, että noissa putkissa, joku olisi voinut hyvinkin katkaista niskansa. Olin siis tyytyväinen, että koirani oli elossa ja iloisena kanssani maalissa. <3 (Toiselle päivälle nuo putket tajuttiin onneksi vaihtaa)

Viikonloppureissun aikana tehtiin myös paljon muutakin kuin aksaa. Kilometrejä autolla kertyi yhteensä yli 1900, kokeiltiin kesäkelkkarataa, syötiin hyvin ja lenkkeiltiin :)

Paras lohdutuspalkinto ikinä oli kuitenkin se kun päästiin sunnuntain ratojen nollakoirakoksi, eli saimme "koeajaa" minien radat ennen minien rataantutustumista. Agilityradoilta teimme epäviralliset nollaradat, jotka olisivat oman kellotukseni perusteella riittäneet ihanneaikoihin. Hyppyradalta vahvistui käsitykseni korkean muurin osaamattomuudesta, koska Stella ei tälläkään radalla kestänyt liikehäiriötäni 35cm muurilla ja romutti jälleen kerran kyseisen esteen. Viimeisellä agilityradalla Stella kuitenkin korjasi virheensä ja kun kyseinen muuri suoritettiin suoraan eteenpäin, eivät muurin palikatkaan ropisseet alas. Kaiken kaikkiaan meillä oli todella hauskaa nollakoirakkona toimiessamme ja saimme ainakin itsellemme pari onnistumista, vaikka niitä ei tietenkään missään lasketa. Stellan kanssa agility on vain aina niin superhauskaa, oli se sitten kisaamista taikka vain treenaamista. Hauskanpito on kuitenkin se suuri syy miksi me tätä lajia harrastetaan:)

Toisten onnistumiset sunnuntaina laittoivat sitten itkettämään onnenkyyneliä ihan urakalla. Elin niin voimakkaasti mukana toisten radoilla, että en muista koska omat kyynelkanavat olisivat puhdistuneet näin perinpohjaisesti! Suomi sai tänä vuonna jälleen huikean hienot maajoukkueet. Ensimmäistä kertaa tuli kunnolla sellainen olo, että agility tosissaan on urheilua eikä mitään koiran ulkoiluttamista. Tämä on hirveän herkkä laji ja epäonnistumisen ja onnistumisen raja on niin hiuksen hieno. Tässä Iltalehden tekemä videopätkä kisaviikonlopusta urheilusivuilla.

Stella ja Miro matkalla pohjoseen

Loppuun täytyy vielä kiittää monen montaa ihmistä tsempeistänne viikonlopun aikana.Yhteisesti teille kaikille KIITOS! Kiitos myös Esalle ja Mirolle matkaseurasta ja ratojen kuvaamisesta. Alla nopeasti väsätty kooste meidän viikonlopun kohokohdista (viimeiseltä radalta puuttuu videokuvamateriaalia). Meillä oli monta hienoa "highlightia", joita ei pidä suinkaan unohtaa. Epäonnistumiset arvokisoissa ei tee yhdestäkään Rovaniemen osallistujasta sen huonompaa, joten ei myös meistäkään. Positiivisuuden nimissä eniten meidän radoissa tykkäsin: superonnistuneista keinusuorituksista kaikilla kolmella radalla, Stellan kepeistä (erityisesti sisäänmenoista), Stellan irtoaminen ja esteiden nopea lukitseminen, ja Stellan kääntyminen, erityisesti niistosokkareissa. Oman ohjaamisen kehittäminen ja Stellan kanssa asioiden oppiminen senkun jatkuu entistä motivoituneimpina tästä eteenpäin. Me osataan paljon, mutta halutaan osata vielä enemmän :) Nyt tiedetään taas mitä pitää kehittää ja toivottavasti pysytään terveinä niin, että saadaan ensi vuodellekin tulokset kasaan eikä missata vuoden parhaimpia karkeloita :)
 

Never give up on the things that make you smile <3