Kuva: Ella Kaijärvi/kevät 2014 |
Viime viikonlopun aikana tarkoitukseni oli syventyä
psykologian kliiniseen maailmaan lukemalla monenlaista materiaalia, mutta päivät
kuluivatkin kokonaisuudessaan ATT:n hallilla minkäs muun kuin agilityn parissa.
Oivalsin kuitenkin sen, että olin huomaamattani onnistunut löytämään täysin
uuden ulottuvuuden niin opinnoilleni kuin agilityharrastukselleni. Saattaisiko opinnoillani
ja agilityllä olla jokin tekijä, joka yhdistäisi niitä enemmän kuin osasin
kuvitellakaan? Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että nämä kaksi minulle
hyvin rakasta asiaa ovat lähempänä toisiaan kuin olisin aikaisemmin voinut arvatakaan.
Tieto on tehty jaettavaksi. Tässä kirjoituksessa avaan
teille agilitya itseni, eli psykologian opiskelijan näkökulmasta. Pidän kuitenkin
painopisteen lajissa itsessään, jotta teksti olisi kohderyhmälle, eli agilityn
harrastajille, sopiva. Vaikka tämä viikonloppu inspiroi minua kirjoittamaan juuri tästä aiheesta
blogiini, on hyvä huomauttaa, että se ei yksinään ole pohjana ajatuksilleni. Tämä
teksti on siis tuotos siltä ajalta kun olen ollut mukana tässä lajissa, eikä
pelkästään viikonlopun koulutus ole yksin istuttanut näitä ajatuksia päähäni,
vaikka sillä olikin suuri merkitys siihen miksi juuri nyt haluan kirjoittaa
aiheesta. Ennen kaikkea toivon tekstini herättävän ajatuksia ja luovan lisää
avarakatseisuutta tähän lajiin – ehkä myös koko elämään.
Muutoksen kautta seuraavalle tasolle
Viikonlopun aikana olin siis
Niinu ja Teemu Linnan koulutusohjaajakoulutuksessa. Ensimmäisenä päivänä tein
Stellan kanssa Niinun rataa ja toisena päivänä olin kuunteluoppilaana Teemun
koulutuksessa. Minulla on nyt noin kahden vuoden kokemus lajista, jos ajanlasku
aloitetaan siitä kun aloitin itse ohjaamiseen tutustumisen, ja jos se joltain
on unohtunut, niin minäkään en ole vielä oppinut kaikkea – en edes teoriassa.
Kukaan ei voi koskaan osata kaikkea, mutta kuvittelin kuitenkin hallitsevani
perusasiat. Ihmettelen tälläkin hetkellä suuresti seuraavaa: miten ihmeessä
olen onnistunut harrastamaan lajia kaksi vuotta ymmärtämättä miten radalla
kuuluu rytmittää? Mitä rytmitys edes tarkoittaa ja mitä sen pitäisi tarkoittaa
juuri minulle, juuri tässä lajissa? Minulle on viimeaikaisissa koulutuksissa
huomautettu juurikin siitä, että rytmitys on kadoksissa, joten termi on ollut
minulle tuttu, mutta sisältö täysin vieras. Muutosta ei voi tapahtua parempaan
suuntaan ennen kuin oikeasti ymmärtää mistä koko hommassa on kysymys. Onko edes
mahdollista, että ilman ymmärrystä pystyisi tietoisesti muuttamaan jotain?
Muutoksen ja oppimisen välille
voisi lähestulkoon laittaa yhtä kuin –merkin. Kumpikaan ei ole aina helppoa ja molemmat
saattavat olla kovan työn takana. Ei ole siis turhaan olemassa sanontaa Tieto lisää tuskaa. Pitää kuitenkin
uskaltaa astua mukavuusalueen ulkopuolelle, koska vain siellä oppimista voi
tapahtua. On kokeiltava eri tapoja tehdä, sillä mitä hyötyä olisikaan
treeneistä, joissa kaikki menee täydellisesti? Meidän lauantain treeni Stellan
kanssa ei ollut sujuvuudeltaan häikäisevä, mutta en ikinä antaisi sitä
kokemusta pois. Opin koirastani ja meidän yhteistyöstä paljon uutta, mistä saankin
kiittää sitä, että olin vastaanottavainen uusille ohjaustavoille. Jos ei kykene
vastaanottamaan toisilta mitään tai pysty hyväksymään sitä, että me yhdessä
tiedämme enemmän, sulkee siinä samalla silmänsä uusilta mahdollisuuksilta ja
itsensä kehittämiseltä. Aina on jotain mitä voi oppia, sillä kukaan ei ole
koskaan valmis. Jokaiselle lajia harrastavalle olisikin mielestäni erityisen
paljon hyötyä pohdinnasta ”mitä minä itse tarvitsen juuri tällä hetkellä
kehittyäkseni ja päästäkseni eteenpäin seuraavalle tasolle”.
Teorian suhde käytäntöön
On aivan eri asia oppia jotain
teoriassa kuin käytännössä ja kaikkea opittua pitääkin pyrkiä soveltamaan
autenttisissa tilanteissa. Tässä on kuitenkin yksi mutta. Mikä onkaan esimerkiksi fysiikan teorian ja fysiikan lain
ero? Oikea vastaus lienee, että ennen kuin teoriasta voi syntyä laki, on sen
pädettävä myös tosielämässä. Fysiikan lait eivät määrää miten asioiden tulisi
olla, vaan ainoastaan kuvaavat miten ne ovat. Psykologin kliinisessä työssäkään
ei luennoida teorioita vaan niitä käytetään ainoastaan apuvälineinä kun
tarkastellaan ihmistä omana yksilönään. Esimerkiksi kognitiivisessa
käyttäytymisterapiassa painotetaan sitä, että jokainen ihminen on oman elämänsä
ekspertti, kun taas kliinikko on teorioidensa ekspertti. Molempia osapuolia
kuitenkin tarvitaan, sillä vain yhteistyöllä voidaan päästä haluttuun
tavoitteeseen.
Agilityssakin jokin ohjaus voi
toimia hyvin teoriassa, mutta käytännössä asian soveltaminen ei onnistukaan,
koska mukana on sekä ihminen oman liikkumistyylinsä kanssa että koira oman
radanluku -taitonsa ja muiden taitojensa kanssa. On kuitenkin olemassa tiettyjä
asioita, joita voidaan ehkä kutsua laeiksi. Hyvä esimerkki on Susan Garrettin
kolmen pisteen sääntö, kun mietitään kumman siivekkeen kautta koira kannattaa
ohjata esteen yli. Tässä säännössä annetaan kahdelle mahdolliselle reitille
pisteitä: 1p koiralle lyhyin reitti, 1p koiran luontainen hyppysuunta tai minne
koiran on helppo hypätä tulosuunnasta ja 1p mistä linjasta koiran on helpointa
jatkaa seuraavalle esteelle. Enemmän pisteitä kerännyt reitti on radan
jatkuvuuden kannalta todennäköisesti kannattavampi. Lisäksi on olemassa
ohjauksiin liittyviä lakeja, joissa tietyt ohjaukset kääntävät koiria tehokkaammin
kuin toiset. Vai ovatko ne sittenkin vain teorioita? Onko agilityssa kuitenkin
kyse eri näkemyksistä kun puhumme siitä, miten asiat tulisi ohjauksellisesti tehdä?
Agilitya voi tarkastella usealla tavalla
Olen havainnut jo pidemmän
aikaa sen, että Suomessa on kasvamassa kaksi päätapaa tarkastella agilitya
lajina. Erilaisia tapoja on varmasti vielä enemmän, mutta näihin kahteen tapaan
olen tähän mennessä itse törmännyt. Käytän siksi sanaa ”tarkastella” enkä
”tehdä”, koska olen sitä mieltä, että me kaikki lajinharrastajat puhumme
samoista asioista. Kieli vain on vähän eri ja siksi meillä on joskus vaikeuksia
ymmärtää toisiamme.
Esimerkkinä kahdesta päätavasta
voisin tuoda esille kaksi erilaista näkemystä siitä, mitä ohjaajan pitäisi
tehdä radalla kun koiran suuntaa muutetaan tavalla tai toisella. Ensimmäisessä tavassa
on kolme eri ohjauksen elementtiä (klik):
Kontakti (kontaktin pitäminen koiraan) – lukitus (koira lukitaan esteelle) –ennakointi (kerrotaan koiralle mahdollisimman aikaisin mille esteelle ratajatkuu). Tätä olen itsekin tottunut käyttämään ja se toden totta toimii Stellan
kanssa, sillä jos jokin näistä kolmesta elementistä puuttuu radalla – virheitä
tulee tai ainakin olen pirun myöhässä. Toisen tavan vastaava kolminaisuus onkin:
Hidastus (ohjaaja hidastaa vauhtia) – suunnanmuutos/käännös (ohjaaja kääntää
kroppansa) – kiihdytys (ohjaaja kiihdyttää vauhtiaan). Nämä kolme taas yhdessä
muodostavat termin rytmitys. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyseisellä termillä ei välttämättä viitata koiran suunnan muuttamiseen, vaan yleisemmin sillä viitataan kokonaisuudessaan koirakon liikkumiseen radalla, kuten esimerkiksi ohjaajan sijaintiin suhteessa koiraan ja ohjausten ajoituksiin. Rytmitys
on siis olennaista agilityssa samalla tavalla kuin se on olennaista toisissa urheilulajeissa
kuten jalkapallossa ja salibandyssa. Olen kokenut itselleni rytmityksen
erityisen haasteelliseksi, mutta näin osiin pilkottuna myös sitä puolta on
helpompi ymmärtää ja harjoitella. Kun asiaa katsoo tarkemmin ja jos on tarpeeksi
vastaanottavainen, huomaa nopeasti sen miten samasta tilanteesta löytyvät nämä
molemmat kolminaisuudet ominaisuuksineen. Se kumpaa ajatusta radalla tulisi käyttää,
riippuu aivan täysin siitä, kumpi ajatus auttaa juuri sinua enemmän toimimaan
parhaalla mahdollisella tavalla. Vai onko kenties niin, että joissain kohdissa
on itselle hyötyä ensimmäisestä tavasta ja joissain toisesta? Tämä on kai
jokaisen itse kokeiltava ja nähtävä.
Kuva: Sirpa Saari / toukokuu 2014 |
Ohjaustekniikoiden nimeäminen
Joillekin ohjaustekniikoiden
nimitysten muistaminen saati ohjausten hallitseminen ainakin pelkän nimen
avulla voi olla vaikeaa. Jos ei ole sen tyyppinen ihminen, että liikekombinaatioiden
nimeäminen olisi omalle oppimiselle ja tekemiselle hyödyllistä, on ehkä syytä
yksinkertaistaa ja soveltaa ajattelua malliin, josta on itselle hyötyä. Tätäkin
voisi verrata psykologin kliiniseen työhön: kaikki suuntautumiset eivät sovi
kaikille, joten lähestymistyyliä on osattava soveltaa asiakkaan yksilöllisten
tarpeiden mukaan. Muistan käyneeni useamman keskustelun eri ihmisten kanssa
siitä oliko ohjaus X nyt nimeltään A vai B, ja myöhemmin olenkin tajunnut sen,
ettei sillä ole mitään väliä miksi jotakin asiaa nimittää. Yhteisymmärrykseen
asioista on vain huomattavasti helpompi päästä kun puhumme samaa kieltä. Mielestäni
se, että on olemassa useita tapoja nähdä ja myös tehdä agilitya, ei tarkoita
sitä, että ihmisen pitäisi valita niistä vain yksi, etenkin kun voi valikoiden
poimia ne teorioiden osa-alueet, joita itse haluaa käyttää ja luoda niistä
itselleen sopivan kokonaisuuden.
Ohjausvalintojen on kuitenkin
oltava koiralle reiluja. Jos haluat että koira voi luottaa sinuun radalla
sataprosenttisesti, teidän pitää yhdessä luoda säännöt omalle yhteistyöllenne.
Tämä tarkoittaa lähemmin tarkasteltuna sitä, koiran näkökulmasta katsottuna
samankaltaisissa kohdissa valitset aina ohjauksen, joka on teidän omien
sääntöjenne mukainen. On aivan eri asia puhua siitä mikä ohjaus on juuri teille
nopeampi, koska se taas riippuu oppimis- ja harjoitteluhistoriastanne. Jos
ohjausvalinta on teidän sääntöjenne mukaan sallittua, siitä voi aina kehittää
toimivampaa.
Ohjaajan liikkuminen radalla
Ohjaajahan voi käytännössä
liikkua radalla miten päin ja millä tavalla vain. Se, onko se kannattavaa juuri kyseiselle koirakolle, on asia
erikseen. Liikkeestä on hyötyä, jos ajoitukset onnistuvat. Ohjaajan on
esimerkiksi lähdettävä liikkeelle ennen kuin koira ponnistaa esteelle, jotta
koira tietää ajoissa minne kääntyä. Koiran etenemisvauhtia radalla ajatellen ”liian
edellä juokseminen” on aivan yhtä haitallista kuin myöhässä oleminen, kuten olen saanut itse Stellan kanssa
huomata. Mehän pyrimme usein siihen että saamme maksimoitua koiran suorituksen,
eli toisin sanoen tavoittelemme koiran suurinta mahdollista etenemisnopeutta ja
haluaisimme, että tämä onnistuisi radan alusta sen loppuun asti. Ohjaajan liikkeen
suunta on myös tärkeä ja erityisesti pienten koirien kohdalla jalkaterien
osoittaman suunnan merkitys kasvaa. Liikkeestä on hyötyä myös silloin kun yllämainitut
ohjaamisen kolminaisuudet tapahtuvat oikealla hetkellä, kun taas liikkeestä
tulee merkityksetön tai jopa haitallinen, jos ajoitukset eivät ole otollisia. On
olemassa termi nimeltä informaatioikkuna, jolla kuvataan hetkeä, jona koiralle
voi antaa informaatiota tulevasta. Jos informaatio tulee myöhässä, estehakuinen
koira on jo tehnyt oman ratkaisunsa. Koira siis kysyy ”minne?” tiettynä lyhyenä
hetkenä ja tähän kysymykseen pyritään vastaamaan mahdollisimman ajoissa.
Kuva: Sirpa Saari / heinäkuu 2014 |
Taitojen tasapaino
Nyt onkin hyvä hetki sanoa
muutama sana treenaamisesta. Ensinnäkin täytyy muistaa, että koiran
kouluttaminen ja ohjaamisen opettelu ovat kaksi eri asiaa, joilla voidaan kuitenkin
aina kompensoida toisen puutetta. Esimerkiksi hyvin liikkuva ohjaaja pärjää
hieman heikommin koulutetulla koiralla, kun taas liikuntarajoitteinen ohjaaja
voi kompensoida kouluttamalla omia puutteitaan kouluttamalla koirastaan
taitavan. Molemmilla nämä kaksi asiaa ovat hyvin tasapainossa keskenään, mikä luo
molemmille edellytyksen pärjätä. Jotkut ohjaajat pitävät itse juoksemisesta ja
ehtivätkin joka paikkaan, vaikka koira ehkä selviytyisi tilanteesta pienemmällä
avulla tai täysin itsenäisesti. Joskus siitä saattaa olla hyötyä ja joskus
haittaa. On itsestä kiinni, haluaako panostaa enemmän omaan liikkumiseensa vai
koiran kouluttamiseen agilityssa.
Määrä ei korvaa laatua
Koiran kanssa harjoittelussa
pitäisi aina muistaa panostaa
laatuun. Laadulla tarkoitan tässä sitä että 1) asetetaan harjoittelulle
tavoite 2) suunnitellaan harjoitus jolla päästään haluttuun tavoitteeseen 3) toteutetaan
harjoitussuunnitelma järjestelmällisesti ja osataan soveltaa suunnitelmaa
tarpeen mukaan 4) reflektoidaan mitä voidaan tehdä ensi kerralla paremmin. Täytyy
myös muistaa, että harjoituksen suunnittelun lähtökohtana ovat aina koirakon
yksilölliset harjoittelutarpeet. Kolmoskohtaan viitaten: Toistoista ei ole
hyötyä, mikäli ohjaajan tai koiran keskittyminen herpaantuu. Harjoitusten
lisäksi myös toistojen määrä tulisi
suunnitella tarkkaan. Samojen ratapätkien toistamisella voidaan vastata vain
yhteen kysymykseen: osataanko me oikeasti? Virheiden tekemisilläkin on taas oma
arvonsa ja kokemusta niiden tekemisestä ei voi korvata millään, sillä virheitä
tekemällä oppii. Laadukkaasti treenaamalla saadaan aikaan hyvät pohjat, jonka
avulla vain taivas saattaa olla oppimisessa rajana. Jos perusasiat eivät ole
kunnossa, on niiden harjoitteluun syytä palata kokeneemmankin harrastajan aina
aika ajoin.
Kuva: Ella Kaijärvi/huhtikuu 2014 |
Sitä saa mitä vahvistaa
Laadukkaaseen harjoitteluun
kuuluu myös laadukas palkkaus. Palkkauksen oikea-aikaisuudella varmistetaan se,
että vahvistetaan oikeaa asiaa. Itse tiedostan sen, että usein treeneissä tulee
heitettyä palkka koiralle siinä kohtaa kun oma ote on jo herpaantunut. Teemu
Linnan sanoja lainatakseni:
Palkkaus ei ole anteeksipyyntö! Koiraa pitäisi pyrkiä palkkaamaan
silloin kun jokin kohta, joka ohjaajalle on tuntunut vaikealta, onnistuukin. Keskittyminen
on tällöin ollut todennäköisesti juuri siinä kohdassa ja mikäli radanjatko ei
onnistukaan, menetetään mahdollisuus palkata hienosta suorituksesta.
Seuraavassa hetkessä tekeminenkään ei välttämättä ole kovin laadukasta ja siitä
palkkaaminen on väärän asian vahvistamista. Jos kuitenkin harjoitellessa huomataan,
että ohjaamisen laatu alkaa kärsiä, tulisi koira palkata heti kun laadukkaasta
ohjaamisesta on taas saatu kiinni ennen kuin yritetään uudelleen. Kun jokin
kohta onnistuu, tulisi sitä juhlia yhdessä koiran kanssa. Koiran innokas
kehuminen ja kannustaminen on monille koirille todella iso vahvistava tekijä
eikä siis kehun merkitystäkään saa väheksyä palkkaamistilanteessa. Ohjaajan on
itse selvitettävä koiralleen paras palkkaustyyli ja pidettävä huoli, että
palkkaus on koiralle selkeää.
Agility on siis yhteistyötä ja
perustuu ohjaajan ja koiran väliseen suhteeseen, jonka tilasta voi saada hyvän
kuvan sekä treeneissä että kisoissa. Virheet eivät ole koiran puolelta
minkäänlaista ohjaajan kusettamista, vaan suoraa palautetta ohjaajalle. Treenitilannetta
on mahdollista tuoda kisoihin ja toisinpäin. ”Kyllä se kotona osaa” –ilmaisun
käyttäjä on todennäköisesti tehnyt näistä kahdesta tilanteesta koiralle niin
erilaiset, ettei koiralle ole selvää, mitkä säännöt pätevät milloinkin. Se
minkä pystyy tekemään treeneissä riittää niin kylä- kuin arvokisoissakin.
Kisatilanteessa ei tarvitse muuttaa mitään, mikä on tietenkin helpommin sanottu
kuin tehty. Ohjaaja voi opetella säätelemään jännitystään, jotta se ei
vaikuttaisi omaan tekemiseen, mutta myös häiriönsietokykyä voi harjoitella. Tavoite
on kyetä keskittymään vaikka olosuhteissa tapahtuisi mitä muutoksia tahansa.
Tätä voi harjoitella esimerkiksi niin, että avustaja häiritsee ohjaajaa eri
tavoin treeneissä samalla kun ohjaajaa pyrkii työntämään häiriötekijät pois
keskittymisensä tieltä. Ulkopuoliset syyt eivät siis koskaan ole vastuussa
virheistä. Kyse on sen sijaan siitä, antaako häiriötekijälle vallan pilata oman
keskittymisensä, herpaantuminen voi johtaa ratavirheeseen tai hylkäykseen.
Asenne ratkaisee agilityssakin
Ohjaajan asenteella on
merkittävä osa agilityssa, vaikka kukaan tuskin pystyy aina olemaan oikealla
asenteella liikkeellä. Opin Teemun luennolta myös sen, että jokaista
negatiivista asiaa kohden tulisi listata viisi positiivista asiaa niin kisoissa
kuin treeneissäkin. On täysin eri asia asennoituuko negatiivisesti vai nöyrästi.
Molemmat pyrkivät parempaan, mutta se mikä erottaa nöyrän pessimististä, on se,
että nöyrällä ihmisellä on avoin mieli, hän on sopeutuvainen ja kuuliainen.
Nöyryys ei poissulje onnistumisen huomioimista, kun taas negatiivinen ajattelu
on sitä, että mieli (epätietoisesti) päättää huomioida ensimmäisenä, ja ehkä
jopa ainoastaan, radan ongelmakohdat tai parannettavissa olevat
suorituskohdat. Aristoteleen mukaan ”erinomaisuus
on tapa”, joka viittaa siihen, että asioita voi muuttaa aivan kuten omaa
ajattelutapaakin. Se mitä ajattelet tai toisin sanoen ”juttelet itsellesi”, on
erittäin olennainen osa muodostuvaa asennetta. Jos siis huomaat ajatusmaailmasi
perustuvan toistuvasti negatiivisiin kommentteihin kuten ”mä en taaskaan
osannut”, ”en mä ehdi tuonne” ja ”ei mun kannata tehdä noin”, niin ehkä
kannattaa ”vaihtaa tarinaa”. Yllätys voi olla melkoinen kun oppii huomaamaan
miten eri tavalla agilitya pystyykin katsomaan.
Oivaltamisen suuri ilo
Paljon niin itsestäni,
elämästäni kuin myös Stellan ja minun agilitysta oivaltaneena aion hyödyntää kaiken
tämän myös kouluttaessani niin omia koiriani kuin omia koulutettavianikin. Tämä
viikonloppu toi uusia ajatuksia siitä, millainen kouluttaja ja tuleva psykologi
itse haluan olla. Agilitya kouluttaessani koulutan ihmisiä, en heidän koiriaan.
Kyse on myös esikuvana toimimisesta: jos ensimmäisenä kommentoin treeneissä
koirakon ”ongelmakohtaa”, opetan epätietoisesti ohjaajaa itsekin ensimmäisenä
huomioimaan huonommin sujuneen kohdan. Jos taas otan ensiksi esille positiiviset
asiat radasta, luultavasti koulutettavakin oppii siihen ajattelutapaan ja oppii
näkemään omaa harjoitteluaan positiivisemmassa valossa. Samalla tavalla
psykologi antaa omalla työskentelytavallaan malliesimerkin siitä millä tavalla
yhteisissä istunnoissa ollaan ja mihin fokusoidaan.
Iso kiitos Ella Kaijärvi tekstin oikolukemisesta ja sen hienosäädöstä!
Aivan mahtaa tekstiä! Olet tehnyt hyvin syväluotaavaa pohdintaa, jota todella mielenkiintoista lukea. Moni asia pätee elämään yleensäkin, kuten tuo, että suhtautuuko elämään negatiivisesti vai nöyrästi/positiivisesti. Hyvää tsemppiä teidän syksyn reeneihin! Ollutkin ikävä teidän kuulumisia, oli kiva kun tuli pitkä teksti!
VastaaPoistaT: Petra