Milloin tokosta tuli tylsää?

Olen tässä kuluneen viikon aikana pohdiskellut paljon sitä ensimmäistä koiraharrastusta, johon tutustuin vuonna 2009, eli tokoa. Katselin läpi Sulon ja minun videoarkistoja, vanhoja kokeita ihan arvosanapapereista lähtien ja arkistojen salojen treeni- ja kisavideoita, joita on itseasiassa hyvin vähän. Tekeminen näytti monessa videossa niin hauskalta, Sulo näytti iloiselta ja yhteistyö näytti saumattomalta. Yhdessä treenasimme paikassa kuin paikassa ja säällä kuin säällä, muiden katseista välittämättä! Se oli parasta mitä me molemmat tiedettiin hyvin pitkään.

Kuva: Sirpa Saari

Mieleeni juolahti näitä videoita katsoessa: mihin se ilo tekemisestä on kadonnut? Toiveenanihan oli tänä vuonna, että motivaatio tokoon palaisi, sen kun on tapana aina palata takaisin, vaikka olisikin tovin kadoksissa. Olemme ennenkin pitäneet taukoa tokosta Sulon kanssa, mutta agilityn viedessä koiraharrastuksen ykköspaikan sydämessäni, motivaation paluu on ollut todella vaikeaa. Siinä vaiheessa kun ongelmat alkoivat (noin 1,5 vuotta sitten) oli tokosta tullut minulle pakkopullaa ja päässäni oli vain saada tulokset kasaan ja Sulosta TVA, eli tottelevaisuusvalio. Ei mikään ihme ettei hommasta tuntunut tulevan enää mitään ;)

Kuva: Sirpa Saari

Vanhojen videoiden katsominen sai minut jälleen muistamaan sen mikä on tokossa onnistumisen salaisuus Sulon kanssa: Jokaisessa treenissä on pilkettä silmäkulmassa, pysyn kriteereissäni paineistamatta Suloa ja pidän treenit mielekkäinä. Yksinkertaisesti keskityn siis vain siihen, että liikkeet rakennetaan niin hyviksi kuin vain osaamme, ilman tulospaineita. Kokeeseen menimme ensimmäisen kerran vuonna 2010 vasta kun Sulo oikeasti osasi minun mielestäni tarpeeksi. Meitähän kannustettiin jo paljon aikaisemmin kokeeseen, mutta tiesin itse ettemme olleet siihen vielä valmiita. Tämä sama ajatus pitäisi pysyä nytkin. Ei ole kiirettä kokeeseen, vaan keskitytään siihen, että meistä tulee tarpeeksi hyviä siihen tasoon nähden missä kisaamme. En osaa vielä sanoa laitanko koskaan uutta koeilmoittautumista menemään, mutta toivon kovasti, että jonain päivänä voin vielä tehdä sen. Olisi kovin sääli lopettaa hieno harrastus yhteen totaalisesti pieleen menneeseen kokeeseen ja antaa sen pahan mielen tunteen peittää kaikki se hauskuus ja onnistumisen riemu, mitä olemme yhdessä kokeneet. Näiden ajatuksien ja hyvien hetkien muistelujen myötä, huomaan, että motivaationi tokoon tekee paluutaan!

Ensimmäisen kokeen jälkeen vuonna 2010

Sulo osasi kyllä jo alle 1,5 vuotiaana vaikka mitä! Yllätyin todella kun löysin nämä videonpätkät, jotka nyt yhdistin samalle videolle (katso alla). Katsokaahan tätä: me treenataan vaikka pakkasta on vaikka kuinka paljon ja paikkana toimii kerrostalon parkkipaikka, täysin välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Muistan itseasiassa miten vanhukset noissa taloissa yleensä ihailivat parvekkeilla kun me Sulon kanssa vähän treenattiin. Talvisaikaan katsojia oli kuitenkin aika harvakseltaan ;) Tässä videolla on periaatteessa kaikki tokoliikkeet, jotka Sulo osasi noin kuukautta ennen ensimmäistä ALO-luokan koettamme.




Vaatimustaso kasvoi luokka luokalta, mutta kunnon epäonnistumiset kokeissa tulivat vasta päästyämme erikoisvoittajaluokkaan. Ensimmäinen koe EVL:llässä meni itseasiassa oikein kivasti (metallinoutoa lukuunottamatta) ja ykköstulos oli todella lähellä, mutta paineessahan Sulo oli kokeen alusta loppuun asti ja pistemenetykset menivätkin paineistumisen piikkiin. Suurin ongelmahan Sulon kanssa on ollut vireen ylläpitäminen koko kokeen ajan ja myös palkattomuuden ja häiriön sietokyky. Sulo ei kuitenkaan koskaan ole karannut paikalta, vaan pysynyt vierelläni vaikkakin toimintakyvyttömänä. EVL-luokassa koe on kuitenkin todella pitkä ja useassa osassa, jossa vire täytyy osata nostaa oikealle tasolle peräti kolme kertaa. Se on ollut meille vaikeaa ja sitäkin pitäisi pystyä harjoittelemaan tekemällä kokeenomaista treeniä. Näiden vaikeuksien lisäksi liikkeet ovat rapisseet yksi toisensa jälkeen nollatasolle. Etenkin seuraaminen, jota koiran täytyy jaksaa tehdä paljon, on sellainen liike, joka pitäisi rakentaa Sulon kanssa hauskaksi täysin alusta. Eli aika pohjamudissa kylvetään, jos totta puhutaan. Sulolla on kuitenkin ne muutamat liikkeet, jotka ovat aina sen mielestä hauskoja, toisin sanoen kaikki liikkeet, joissa saa juosta täysillä. Inhokkiliike, joka ei oikeastaan missään vaiheessa ole ollut varma on metallihyppynouto. Eli jos pelkästään liikeosaaminen on näin huonossa jamassa - mitä oikein kuvittelin kokeeseen viimeksi mennessäni?

Sulon seuraaminen on kuitenkin ollut ihan hyvässä kuosissa, kuten alla näkyvästä videosta näkyy. Sulo myös jaksaa seurata, kun se on sen mielestä kivaa. Nyt siitä pitää tehdä uudestaan kivaa, eikä pelkkä kiva riitä - siitä täytyy tehdä parasta!


 
Sulosta ei ikinä tule MM- tai edes SM-tason tokokoiraa. Se tulee aina vähän haukahtelemaan kehässä ja kehän ulkopuolella, eikä sen liikkeet tule koskaan olemaan kokeessa täysin täydellisiä. So what? Se mitä mä meiltä molemmilta toivoisin olisi se, että me voitais tehdä jotain hauskaa yhdessä, kuitenkin tavoitteellista, kohti omaa tavoitettamme ja että se yhdessä tekemisen hauskuus välittyisi myös kokeessa, vaikka tosissaan tehdäänkin hommia.

 
Tällä viikolla me käytiin peräti kaksi kertaa ulkokentällä tokoilemassa ja molemmilla kerroilla kun tehtiin vain Sulon lempiliikkeitä, meillä oli todella hauskaa. Kotonakin ollaan tehty kaukokäskyjen tekniikkaa ja naksuteltu metallikapulan nostamista. Tästä eteenpäin me treenataan pikkusessioita kerrallaan ja hyvällä asenteella kiirehtimättä liikkeiden osaamisen kanssa. Meillä on vielä aikaa ja vaikka tiedostankin sen, että töitä on paljon edessä, en aio ajatella sitä määrää, vaan nauttia yhteisistä tokohetkistäni Sulon kanssa, johtivat ne sitten tokokokeeseen tai ei <3

You and I are AWESOME <3