torstai 30. toukokuuta 2013

Kehityksen askeleita ja haikeita fiiliksiä



Kuva: Eeva Meusel
Blogini on ollut pari kuukautta aika agilitypainotteinen ja samaan tyylin jatketaan! Aika kulkee niin nopeasti, välillä niin nopeasti ettei kaikkea tapahtunutta ehdi ymmärtämään tai edes huomaamaan. Vastahan me Stellan kanssa aloitettiin molemmille uusi laji, mutta nyt me kisataan jo kolmosissa ja osataan jo mukamas vaikka mitä, vaikka eihän me olla kaikkea todellakaan ehditty opettelemaan ja meidän kokemattomuus näkyy aina viimeistään kisatilanteessa. Mutta mistä tämä intohimo agilityyn oikein sai alkunsa?

Sulon kanssa agilitytreeneissä käyminen ei ollut agilitya. Kukaan ei kunnolla osannut sanoa miten sitä kuuluisi ohjata eikä miten minun itse kuuluisi liikkua. Opeteltiin siis vain esteet eikä tiedetty sen enempää siitä miten rataa kuuluu mennä tai miten eri ohjaustekniikoita kuuluisi käyttää tai mitä ne edes olivat. En myöskään osannut hakeutua kunnon oppeihin, vaan agility oli sellainen savua korvista saava sivuhömpötys Sulon kanssa ja keskityttiin siksi tokoon. Kun sitten sain kuulla että Stella muuttaa luokseni oli taka-ajatuksena toive siitä että voisimme kokeilla agilitya. Varsinaisesti en hakenut pelkkää agilitykoiraa, mutta niin siinä vain sitten lopulta taisi käydä että sain mitä salaa tilasin! Koko viime kevään ramppasimme eri mätsäreissä ja kesällä näyttelyissä, mutta jossain vaiheessa näyttelyt eivät enää riittäneet meille, vaan ajauduimme muutamille agilityn lyhytkursseille kesän aikana. Heti kun alettiin touhuamaan enemmän yhdessä ja vähän vauhdikkaammin, sain minäkin paremman kontaktin Stellaan eikä Stella ollut enää vain Sulon koirakaveri vaan siitä tuli myös minun harrastuskaveri ;)
 
Viime syksynä ajauduimme Stellan kanssa Elina Jänesniemen pentukurssille, jossa todellinen agilityn opettelu alkoi ja minulle avautui aivan uusi maailma: ohjaaminen!  Ennakkokäsitykseni agilitysta oli että kun koira osaa esteet niin sitten vaan juostaan sen koiran vierellä ja annetaan koiralle oikeat käskyt ja vähän osoitetaan estettä samalla... kuinka väärässä olinkaan! Ohjaamisen piti myös olla ihan helppoa, mutta taas olin aivan väärässä. En ole elämässäni tuntenut koskaan itseäni niin kömpelöksi saatika esittänyt niin paljon kysymyksiä mistään! Luulin aloittavani uuden harrastuksen vähän niinkuin koirani takia, mutta sitten huomasin tämän harrastuksen olevan uusi laji minulle, jotain ikiomaa ja uutta jossa itse voisin kehittyä - ihana tunne! Stella tosin rakastui tähän lajiin yhtä aikaa kanssani, joten en voisi olla onnekkaammassa asemassa lajin aloittamisen suhteen. :) Silvia Trkman sanoo asiasta seuraavanlaisesti (Koko teksti löytyy klikkaamalla tätä.)
 
"Dogs – and people – will always work best when they work because they love to, not because they’re asked to or because they have to or because they’re paid to do so. So don’t ask your dog to work for you. Let them ask you to work with them. Help them see how much fun agility is and let them ask for more."  - Silvia Trkman
 
Se mikä tekee agilitysta niin koukuttavaa, on se että siinä on rajattomat mahdollisuudet kehittyä ja voit haastaa omaa osaamistasi jatkuvasti. Voit itse asettaa omat tavoitteesi ja edistymisen kyllä huomaa kun tulee treeneissä ja kisoissa onnistumisia. Koskaan ei käy tylsäksi, sillä jokaisen radan pääsee aina suorittamaan vain kerran! Jokainen rata on siis uniikki, ainutkertainen kokemus ja siitä pitää ottaa kaikki irti!
 
Jos mietitään meidän kehityskaarta Stellan kanssa, voidaan videokuvaa katsomalla nähdä miten paljon meidän tekemisen meininki on muuttunut viime syksyltä. Kaivoin esiin meidän pentukurssivideot ja löysin seuraavan videon viime lokakuulta, jossa mennään Stellan kanssa ensimmäistä kertaa kunnon rataa! Huomatkaa töksäyttelevä liikkeeni ja huokuva epävarmuuteni ;)

 

 

Sitten kun kurkataan viimeisiin Elinan  valmennustreeneihin niin meno näyttää huomattavasti paremmalta, eikö? Tosin tiedostan ettei mun oma liikkuminen ole vieläkään täydellistä, mutta eilenkin tuli opittua niin paljon omasta liikkumisesta! Edelleen on kömpelö olo, mutta ei ehkä ihan niin usein kuin aluksi. Itsensä kehittäminen ja treenaaminen siis jatkuu, mutta pakko todeta että viime syksyltä on tultu piiiiitkä tie ja kehitytty molemmat ihan valtavasti :) Stellan osalta tämän vuoden harrastustavoitteet on ylitetty jo moninkertaisesti ja jos suomalainen saa itseään kehua niin sanon ihan avoimesti että olen minäkin meistä ihan ylpeä :)




Tulee kyllä kesällä ikävä näitä Elinan treenejä ja sitä miten joku huutaa "mene jo", "juokse", "liiku", "täysillä" ja "persjättö valmiiks jo" :') Nämä keskiviikot ovat olleet mulle ihan todellinen henkireikä koko kevään. Toivottavasti päästään ensi vuonna jatkamaan Elinan ryhmässä, niin että tämä hauskuus ja itsensä kehittäminen saa jatkoa! Onneksi unelmien toteuttamisella ei ole parasta ennen -päivämäärää <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos haluat kommentoida tätä kirjoitusta, ole hyvä ja raapusta ajatuksesi alla olevaan ruutuun. :)