torstai 6. marraskuuta 2014

Psykologinen näkökulma agilityyn

Kuva: Ella Kaijärvi/kevät 2014
Viime viikonlopun aikana tarkoitukseni oli syventyä psykologian kliiniseen maailmaan lukemalla monenlaista materiaalia, mutta päivät kuluivatkin kokonaisuudessaan ATT:n hallilla minkäs muun kuin agilityn parissa. Oivalsin kuitenkin sen, että olin huomaamattani onnistunut löytämään täysin uuden ulottuvuuden niin opinnoilleni kuin agilityharrastukselleni. Saattaisiko opinnoillani ja agilityllä olla jokin tekijä, joka yhdistäisi niitä enemmän kuin osasin kuvitellakaan? Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että nämä kaksi minulle hyvin rakasta asiaa ovat lähempänä toisiaan kuin olisin aikaisemmin voinut arvatakaan.

Tieto on tehty jaettavaksi. Tässä kirjoituksessa avaan teille agilitya itseni, eli psykologian opiskelijan näkökulmasta. Pidän kuitenkin painopisteen lajissa itsessään, jotta teksti olisi kohderyhmälle, eli agilityn harrastajille, sopiva. Vaikka tämä viikonloppu inspiroi  minua kirjoittamaan juuri tästä aiheesta blogiini, on hyvä huomauttaa, että se ei yksinään ole pohjana ajatuksilleni. Tämä teksti on siis tuotos siltä ajalta kun olen ollut mukana tässä lajissa, eikä pelkästään viikonlopun koulutus ole yksin istuttanut näitä ajatuksia päähäni, vaikka sillä olikin suuri merkitys siihen miksi juuri nyt haluan kirjoittaa aiheesta. Ennen kaikkea toivon tekstini herättävän ajatuksia ja luovan lisää avarakatseisuutta tähän lajiin – ehkä myös koko elämään.

Muutoksen kautta seuraavalle tasolle

Viikonlopun aikana olin siis Niinu ja Teemu Linnan koulutusohjaajakoulutuksessa. Ensimmäisenä päivänä tein Stellan kanssa Niinun rataa ja toisena päivänä olin kuunteluoppilaana Teemun koulutuksessa. Minulla on nyt noin kahden vuoden kokemus lajista, jos ajanlasku aloitetaan siitä kun aloitin itse ohjaamiseen tutustumisen, ja jos se joltain on unohtunut, niin minäkään en ole vielä oppinut kaikkea – en edes teoriassa. Kukaan ei voi koskaan osata kaikkea, mutta kuvittelin kuitenkin hallitsevani perusasiat. Ihmettelen tälläkin hetkellä suuresti seuraavaa: miten ihmeessä olen onnistunut harrastamaan lajia kaksi vuotta ymmärtämättä miten radalla kuuluu rytmittää? Mitä rytmitys edes tarkoittaa ja mitä sen pitäisi tarkoittaa juuri minulle, juuri tässä lajissa? Minulle on viimeaikaisissa koulutuksissa huomautettu juurikin siitä, että rytmitys on kadoksissa, joten termi on ollut minulle tuttu, mutta sisältö täysin vieras. Muutosta ei voi tapahtua parempaan suuntaan ennen kuin oikeasti ymmärtää mistä koko hommassa on kysymys. Onko edes mahdollista, että ilman ymmärrystä pystyisi tietoisesti muuttamaan jotain?

Muutoksen ja oppimisen välille voisi lähestulkoon laittaa yhtä kuin –merkin. Kumpikaan ei ole aina helppoa ja molemmat saattavat olla kovan työn takana. Ei ole siis turhaan olemassa sanontaa Tieto lisää tuskaa. Pitää kuitenkin uskaltaa astua mukavuusalueen ulkopuolelle, koska vain siellä oppimista voi tapahtua. On kokeiltava eri tapoja tehdä, sillä mitä hyötyä olisikaan treeneistä, joissa kaikki menee täydellisesti? Meidän lauantain treeni Stellan kanssa ei ollut sujuvuudeltaan häikäisevä, mutta en ikinä antaisi sitä kokemusta pois. Opin koirastani ja meidän yhteistyöstä paljon uutta, mistä saankin kiittää sitä, että olin vastaanottavainen uusille ohjaustavoille. Jos ei kykene vastaanottamaan toisilta mitään tai pysty hyväksymään sitä, että me yhdessä tiedämme enemmän, sulkee siinä samalla silmänsä uusilta mahdollisuuksilta ja itsensä kehittämiseltä. Aina on jotain mitä voi oppia, sillä kukaan ei ole koskaan valmis. Jokaiselle lajia harrastavalle olisikin mielestäni erityisen paljon hyötyä pohdinnasta ”mitä minä itse tarvitsen juuri tällä hetkellä kehittyäkseni ja päästäkseni eteenpäin seuraavalle tasolle”. 

Teorian suhde käytäntöön

On aivan eri asia oppia jotain teoriassa kuin käytännössä ja kaikkea opittua pitääkin pyrkiä soveltamaan autenttisissa tilanteissa. Tässä on kuitenkin yksi mutta. Mikä onkaan esimerkiksi fysiikan teorian ja fysiikan lain ero? Oikea vastaus lienee, että ennen kuin teoriasta voi syntyä laki, on sen pädettävä myös tosielämässä. Fysiikan lait eivät määrää miten asioiden tulisi olla, vaan ainoastaan kuvaavat miten ne ovat. Psykologin kliinisessä työssäkään ei luennoida teorioita vaan niitä käytetään ainoastaan apuvälineinä kun tarkastellaan ihmistä omana yksilönään. Esimerkiksi kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa painotetaan sitä, että jokainen ihminen on oman elämänsä ekspertti, kun taas kliinikko on teorioidensa ekspertti. Molempia osapuolia kuitenkin tarvitaan, sillä vain yhteistyöllä voidaan päästä haluttuun tavoitteeseen.

Agilityssakin jokin ohjaus voi toimia hyvin teoriassa, mutta käytännössä asian soveltaminen ei onnistukaan, koska mukana on sekä ihminen oman liikkumistyylinsä kanssa että koira oman radanluku -taitonsa ja muiden taitojensa kanssa. On kuitenkin olemassa tiettyjä asioita, joita voidaan ehkä kutsua laeiksi. Hyvä esimerkki on Susan Garrettin kolmen pisteen sääntö, kun mietitään kumman siivekkeen kautta koira kannattaa ohjata esteen yli. Tässä säännössä annetaan kahdelle mahdolliselle reitille pisteitä: 1p koiralle lyhyin reitti, 1p koiran luontainen hyppysuunta tai minne koiran on helppo hypätä tulosuunnasta ja 1p mistä linjasta koiran on helpointa jatkaa seuraavalle esteelle. Enemmän pisteitä kerännyt reitti on radan jatkuvuuden kannalta todennäköisesti kannattavampi. Lisäksi on olemassa ohjauksiin liittyviä lakeja, joissa tietyt ohjaukset kääntävät koiria tehokkaammin kuin toiset. Vai ovatko ne sittenkin vain teorioita? Onko agilityssa kuitenkin kyse eri näkemyksistä kun puhumme siitä, miten asiat tulisi ohjauksellisesti tehdä?

Agilitya voi tarkastella usealla tavalla

Olen havainnut jo pidemmän aikaa sen, että Suomessa on kasvamassa kaksi päätapaa tarkastella agilitya lajina. Erilaisia tapoja on varmasti vielä enemmän, mutta näihin kahteen tapaan olen tähän mennessä itse törmännyt. Käytän siksi sanaa ”tarkastella” enkä ”tehdä”, koska olen sitä mieltä, että me kaikki lajinharrastajat puhumme samoista asioista. Kieli vain on vähän eri ja siksi meillä on joskus vaikeuksia ymmärtää toisiamme.

Esimerkkinä kahdesta päätavasta voisin tuoda esille kaksi erilaista näkemystä siitä, mitä ohjaajan pitäisi tehdä radalla kun koiran suuntaa muutetaan tavalla tai toisella. Ensimmäisessä tavassa on kolme eri ohjauksen elementtiä (klik): Kontakti (kontaktin pitäminen koiraan) – lukitus (koira lukitaan esteelle) –ennakointi (kerrotaan koiralle mahdollisimman aikaisin mille esteelle ratajatkuu). Tätä olen itsekin tottunut käyttämään ja se toden totta toimii Stellan kanssa, sillä jos jokin näistä kolmesta elementistä puuttuu radalla – virheitä tulee tai ainakin olen pirun myöhässä. Toisen tavan vastaava kolminaisuus onkin: Hidastus (ohjaaja hidastaa vauhtia) – suunnanmuutos/käännös (ohjaaja kääntää kroppansa) – kiihdytys (ohjaaja kiihdyttää vauhtiaan). Nämä kolme taas yhdessä muodostavat termin rytmitys. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyseisellä termillä ei välttämättä viitata koiran suunnan muuttamiseen, vaan yleisemmin sillä viitataan kokonaisuudessaan koirakon liikkumiseen radalla, kuten esimerkiksi ohjaajan sijaintiin suhteessa koiraan ja ohjausten ajoituksiin. Rytmitys on siis olennaista agilityssa samalla tavalla kuin se on olennaista toisissa urheilulajeissa kuten jalkapallossa ja salibandyssa. Olen kokenut itselleni rytmityksen erityisen haasteelliseksi, mutta näin osiin pilkottuna myös sitä puolta on helpompi ymmärtää ja harjoitella. Kun asiaa katsoo tarkemmin ja jos on tarpeeksi vastaanottavainen, huomaa nopeasti sen miten samasta tilanteesta löytyvät nämä molemmat kolminaisuudet ominaisuuksineen. Se kumpaa ajatusta radalla tulisi käyttää, riippuu aivan täysin siitä, kumpi ajatus auttaa juuri sinua enemmän toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Vai onko kenties niin, että joissain kohdissa on itselle hyötyä ensimmäisestä tavasta ja joissain toisesta? Tämä on kai jokaisen itse kokeiltava ja nähtävä.

Kuva: Sirpa Saari / toukokuu 2014

Ohjaustekniikoiden nimeäminen

Joillekin ohjaustekniikoiden nimitysten muistaminen saati ohjausten hallitseminen ainakin pelkän nimen avulla voi olla vaikeaa. Jos ei ole sen tyyppinen ihminen, että liikekombinaatioiden nimeäminen olisi omalle oppimiselle ja tekemiselle hyödyllistä, on ehkä syytä yksinkertaistaa ja soveltaa ajattelua malliin, josta on itselle hyötyä. Tätäkin voisi verrata psykologin kliiniseen työhön: kaikki suuntautumiset eivät sovi kaikille, joten lähestymistyyliä on osattava soveltaa asiakkaan yksilöllisten tarpeiden mukaan. Muistan käyneeni useamman keskustelun eri ihmisten kanssa siitä oliko ohjaus X nyt nimeltään A vai B, ja myöhemmin olenkin tajunnut sen, ettei sillä ole mitään väliä miksi jotakin asiaa nimittää. Yhteisymmärrykseen asioista on vain huomattavasti helpompi päästä kun puhumme samaa kieltä. Mielestäni se, että on olemassa useita tapoja nähdä ja myös tehdä agilitya, ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi valita niistä vain yksi, etenkin kun voi valikoiden poimia ne teorioiden osa-alueet, joita itse haluaa käyttää ja luoda niistä itselleen sopivan kokonaisuuden.

Ohjausvalintojen on kuitenkin oltava koiralle reiluja. Jos haluat että koira voi luottaa sinuun radalla sataprosenttisesti, teidän pitää yhdessä luoda säännöt omalle yhteistyöllenne. Tämä tarkoittaa lähemmin tarkasteltuna sitä, koiran näkökulmasta katsottuna samankaltaisissa kohdissa valitset aina ohjauksen, joka on teidän omien sääntöjenne mukainen. On aivan eri asia puhua siitä mikä ohjaus on juuri teille nopeampi, koska se taas riippuu oppimis- ja harjoitteluhistoriastanne. Jos ohjausvalinta on teidän sääntöjenne mukaan sallittua, siitä voi aina kehittää toimivampaa.

Ohjaajan liikkuminen radalla

Ohjaajahan voi käytännössä liikkua radalla miten päin ja millä tavalla vain. Se, onko se kannattavaa juuri kyseiselle koirakolle, on asia erikseen. Liikkeestä on hyötyä, jos ajoitukset onnistuvat. Ohjaajan on esimerkiksi lähdettävä liikkeelle ennen kuin koira ponnistaa esteelle, jotta koira tietää ajoissa minne kääntyä. Koiran etenemisvauhtia radalla ajatellen ”liian edellä juokseminen” on aivan yhtä haitallista kuin myöhässä oleminen, kuten olen saanut itse Stellan kanssa huomata. Mehän pyrimme usein siihen että saamme maksimoitua koiran suorituksen, eli toisin sanoen tavoittelemme koiran suurinta mahdollista etenemisnopeutta ja haluaisimme, että tämä onnistuisi radan alusta sen loppuun asti. Ohjaajan liikkeen suunta on myös tärkeä ja erityisesti pienten koirien kohdalla jalkaterien osoittaman suunnan merkitys kasvaa. Liikkeestä on hyötyä myös silloin kun yllämainitut ohjaamisen kolminaisuudet tapahtuvat oikealla hetkellä, kun taas liikkeestä tulee merkityksetön tai jopa haitallinen, jos ajoitukset eivät ole otollisia. On olemassa termi nimeltä informaatioikkuna, jolla kuvataan hetkeä, jona koiralle voi antaa informaatiota tulevasta. Jos informaatio tulee myöhässä, estehakuinen koira on jo tehnyt oman ratkaisunsa. Koira siis kysyy ”minne?” tiettynä lyhyenä hetkenä ja tähän kysymykseen pyritään vastaamaan mahdollisimman ajoissa.

Kuva: Sirpa Saari / heinäkuu 2014
Taitojen tasapaino

Nyt onkin hyvä hetki sanoa muutama sana treenaamisesta. Ensinnäkin täytyy muistaa, että koiran kouluttaminen ja ohjaamisen opettelu ovat kaksi eri asiaa, joilla voidaan kuitenkin aina kompensoida toisen puutetta. Esimerkiksi hyvin liikkuva ohjaaja pärjää hieman heikommin koulutetulla koiralla, kun taas liikuntarajoitteinen ohjaaja voi kompensoida kouluttamalla omia puutteitaan kouluttamalla koirastaan taitavan. Molemmilla nämä kaksi asiaa ovat hyvin tasapainossa keskenään, mikä luo molemmille edellytyksen pärjätä. Jotkut ohjaajat pitävät itse juoksemisesta ja ehtivätkin joka paikkaan, vaikka koira ehkä selviytyisi tilanteesta pienemmällä avulla tai täysin itsenäisesti. Joskus siitä saattaa olla hyötyä ja joskus haittaa. On itsestä kiinni, haluaako panostaa enemmän omaan liikkumiseensa vai koiran kouluttamiseen agilityssa.

Määrä ei korvaa laatua

Koiran kanssa harjoittelussa pitäisi aina muistaa panostaa laatuun. Laadulla tarkoitan tässä sitä että 1) asetetaan harjoittelulle tavoite 2) suunnitellaan harjoitus jolla päästään haluttuun tavoitteeseen 3) toteutetaan harjoitussuunnitelma järjestelmällisesti ja osataan soveltaa suunnitelmaa tarpeen mukaan 4) reflektoidaan mitä voidaan tehdä ensi kerralla paremmin. Täytyy myös muistaa, että harjoituksen suunnittelun lähtökohtana ovat aina koirakon yksilölliset harjoittelutarpeet. Kolmoskohtaan viitaten: Toistoista ei ole hyötyä, mikäli ohjaajan tai koiran keskittyminen herpaantuu. Harjoitusten lisäksi myös toistojen määrä tulisi suunnitella tarkkaan. Samojen ratapätkien toistamisella voidaan vastata vain yhteen kysymykseen: osataanko me oikeasti? Virheiden tekemisilläkin on taas oma arvonsa ja kokemusta niiden tekemisestä ei voi korvata millään, sillä virheitä tekemällä oppii. Laadukkaasti treenaamalla saadaan aikaan hyvät pohjat, jonka avulla vain taivas saattaa olla oppimisessa rajana. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, on niiden harjoitteluun syytä palata kokeneemmankin harrastajan aina aika ajoin.

Kuva: Ella Kaijärvi/huhtikuu 2014

Sitä saa mitä vahvistaa

Laadukkaaseen harjoitteluun kuuluu myös laadukas palkkaus. Palkkauksen oikea-aikaisuudella varmistetaan se, että vahvistetaan oikeaa asiaa. Itse tiedostan sen, että usein treeneissä tulee heitettyä palkka koiralle siinä kohtaa kun oma ote on jo herpaantunut. Teemu Linnan sanoja lainatakseni: Palkkaus ei ole anteeksipyyntö! Koiraa pitäisi pyrkiä palkkaamaan silloin kun jokin kohta, joka ohjaajalle on tuntunut vaikealta, onnistuukin. Keskittyminen on tällöin ollut todennäköisesti juuri siinä kohdassa ja mikäli radanjatko ei onnistukaan, menetetään mahdollisuus palkata hienosta suorituksesta. Seuraavassa hetkessä tekeminenkään ei välttämättä ole kovin laadukasta ja siitä palkkaaminen on väärän asian vahvistamista. Jos kuitenkin harjoitellessa huomataan, että ohjaamisen laatu alkaa kärsiä, tulisi koira palkata heti kun laadukkaasta ohjaamisesta on taas saatu kiinni ennen kuin yritetään uudelleen. Kun jokin kohta onnistuu, tulisi sitä juhlia yhdessä koiran kanssa. Koiran innokas kehuminen ja kannustaminen on monille koirille todella iso vahvistava tekijä eikä siis kehun merkitystäkään saa väheksyä palkkaamistilanteessa. Ohjaajan on itse selvitettävä koiralleen paras palkkaustyyli ja pidettävä huoli, että palkkaus on koiralle selkeää.

Agility on siis yhteistyötä ja perustuu ohjaajan ja koiran väliseen suhteeseen, jonka tilasta voi saada hyvän kuvan sekä treeneissä että kisoissa. Virheet eivät ole koiran puolelta minkäänlaista ohjaajan kusettamista, vaan suoraa palautetta ohjaajalle. Treenitilannetta on mahdollista tuoda kisoihin ja toisinpäin. ”Kyllä se kotona osaa” –ilmaisun käyttäjä on todennäköisesti tehnyt näistä kahdesta tilanteesta koiralle niin erilaiset, ettei koiralle ole selvää, mitkä säännöt pätevät milloinkin. Se minkä pystyy tekemään treeneissä riittää niin kylä- kuin arvokisoissakin. Kisatilanteessa ei tarvitse muuttaa mitään, mikä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Ohjaaja voi opetella säätelemään jännitystään, jotta se ei vaikuttaisi omaan tekemiseen, mutta myös häiriönsietokykyä voi harjoitella. Tavoite on kyetä keskittymään vaikka olosuhteissa tapahtuisi mitä muutoksia tahansa. Tätä voi harjoitella esimerkiksi niin, että avustaja häiritsee ohjaajaa eri tavoin treeneissä samalla kun ohjaajaa pyrkii työntämään häiriötekijät pois keskittymisensä tieltä. Ulkopuoliset syyt eivät siis koskaan ole vastuussa virheistä. Kyse on sen sijaan siitä, antaako häiriötekijälle vallan pilata oman keskittymisensä, herpaantuminen voi johtaa ratavirheeseen tai hylkäykseen.

Asenne ratkaisee agilityssakin

Ohjaajan asenteella on merkittävä osa agilityssa, vaikka kukaan tuskin pystyy aina olemaan oikealla asenteella liikkeellä. Opin Teemun luennolta myös sen, että jokaista negatiivista asiaa kohden tulisi listata viisi positiivista asiaa niin kisoissa kuin treeneissäkin. On täysin eri asia asennoituuko negatiivisesti vai nöyrästi. Molemmat pyrkivät parempaan, mutta se mikä erottaa nöyrän pessimististä, on se, että nöyrällä ihmisellä on avoin mieli, hän on sopeutuvainen ja kuuliainen. Nöyryys ei poissulje onnistumisen huomioimista, kun taas negatiivinen ajattelu on sitä, että mieli (epätietoisesti) päättää huomioida ensimmäisenä, ja ehkä jopa ainoastaan, radan ongelmakohdat tai parannettavissa olevat suorituskohdat.  Aristoteleen mukaan ”erinomaisuus on tapa”, joka viittaa siihen, että asioita voi muuttaa aivan kuten omaa ajattelutapaakin. Se mitä ajattelet tai toisin sanoen ”juttelet itsellesi”, on erittäin olennainen osa muodostuvaa asennetta. Jos siis huomaat ajatusmaailmasi perustuvan toistuvasti negatiivisiin kommentteihin kuten ”mä en taaskaan osannut”, ”en mä ehdi tuonne” ja ”ei mun kannata tehdä noin”, niin ehkä kannattaa ”vaihtaa tarinaa”. Yllätys voi olla melkoinen kun oppii huomaamaan miten eri tavalla agilitya pystyykin katsomaan.

Oivaltamisen suuri ilo

Paljon niin itsestäni, elämästäni kuin myös Stellan ja minun agilitysta oivaltaneena aion hyödyntää kaiken tämän myös kouluttaessani niin omia koiriani kuin omia koulutettavianikin. Tämä viikonloppu toi uusia ajatuksia siitä, millainen kouluttaja ja tuleva psykologi itse haluan olla. Agilitya kouluttaessani koulutan ihmisiä, en heidän koiriaan. Kyse on myös esikuvana toimimisesta: jos ensimmäisenä kommentoin treeneissä koirakon ”ongelmakohtaa”, opetan epätietoisesti ohjaajaa itsekin ensimmäisenä huomioimaan huonommin sujuneen kohdan. Jos taas otan ensiksi esille positiiviset asiat radasta, luultavasti koulutettavakin oppii siihen ajattelutapaan ja oppii näkemään omaa harjoitteluaan positiivisemmassa valossa. Samalla tavalla psykologi antaa omalla työskentelytavallaan malliesimerkin siitä millä tavalla yhteisissä istunnoissa ollaan ja mihin fokusoidaan.


Iso kiitos Ella Kaijärvi tekstin oikolukemisesta ja sen hienosäädöstä!

1 kommentti:

  1. Aivan mahtaa tekstiä! Olet tehnyt hyvin syväluotaavaa pohdintaa, jota todella mielenkiintoista lukea. Moni asia pätee elämään yleensäkin, kuten tuo, että suhtautuuko elämään negatiivisesti vai nöyrästi/positiivisesti. Hyvää tsemppiä teidän syksyn reeneihin! Ollutkin ikävä teidän kuulumisia, oli kiva kun tuli pitkä teksti!
    T: Petra

    VastaaPoista

Jätä kommenttisi tähän, kiitos! :)