Kulunut
lukuvuosi on ollut oman koiraharrastukseni historiassa tähänastisista epäonnistunein.
Syksy alkoi sillä, että oma itseluottamukseni agilityssa järkkyi, otin itseeni
pienemmistäkin takapakeista, halusin liikaa, enkä lopulta saanut enää mitään.
Stressasin aivan liikaa ja ihan turhista, enkä keskittynyt siihen, mitä itse
haluan koko lajilta. Sen sijaan taisin keskittyä vain siihen mitä muut odottivat
minulta ja Stellalta. Soppa oli valmis viimeistään siinä vaiheessa, kun oma psyykkinen
järkkymiseni alkoi näkyä kisakaverini arkikäytöksessä asti. Siihen päälle vielä
oma neuroottinen huoleni siitä, että koirani on kuolemansairas, vaikka kaiken
takana olikin vain ylirasitusta ja fyysinen trauma kaularangassa viime vuoden
MM-karsinnoista. Olikin sitten myöhemmin jännä huomata, miten koiran ”oireet”
loppuivat kuin seinään, kun rentouduin ja päätin vihdoin uskoa sen mitä kaikki
tutkimustulokset lopulta osoittivat: koirassani ei ollut mitään fyysistä vikaa.
Muistan
miten viime loppusyksystä olin todella surullinen ja masentunut koko
tilanteesta. Tuntui siltä, että maailmanloppu oli tullut. Yritin pitää
arkirutiineista kiinni suorittamalla opintojani ja käymällä töissä, jotta
saisin lisää rahaa maksaakseni Stellan eläinlääkärikäynnit ja kuntoutuksen.
Pienetkin vastoinkäymiset opintojeni saralla saivat minut itkemään ja tunsin
olevani erittäin yksin koko tilanteessa. Eikä ihme. Jäädessämme pois
treenirutiineista, arjestani poistui liuta ihmisiä, joita olin tottunut
näkemään päivästä toiseen. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olin tekemisissä,
olivat koiraharrastajia, joita näin ainoastaan joko lenkeillä, treeneissä tai kisoissa. Koira-arkemme, eli sen hetkinen elämäni, koki hetkessä siis hyvin ison muutoksen. Tuntui yhtäkkiä siltä, kuin olisin
ollut puilla paljailla. Käytin kaiken vapaa-aikani murehtimiseen tai siihen,
että ravasin koirani kanssa eläinlääkärissä tai kaiken maailman terapioissa,
jotta saisin kisakaverini kuntoon. Siitä tuli missioni, enkä uhrannut ajatuksia
oikeastaan millekään muulle, ellei ollut pakko. Iltaisin saatoin katsoa läpi
meidän agility -videoita ja samalla pelkäsin, ettemme enää koskaan pääsisi
takaisin kisakentille.
Vähitellen
siihen ajatukseen tottui, ettei enää päässyt harrastamaan. Alkuun seurasin
kovinkin tarkkaan kisatuloksia, katsoin läpi kaikki facebookissa julkaistut
kisavideot ja muutenkin haikailin päivittäin takaisin treeneihin ja kisaamaan.
Jossakin vaiheessa kun tilanne vihdoin alkoi selkenemään ja Stellan kuntoutuminen
alkoi etenemään, pystyin panostamaan paremmin myös muihin elämäni
osa-alueisiin. Tajusin vähitellen, miten paljon asioita oli jäänyt pois
elämästäni siinä kohtaa kun koiraharrastus nimeltä agility vei minut
mennessään. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin, mielipiteeni agilitysta ei ole
millään tapaa muuttunut. Minusta se on edelleen hieno laji ja haluan jatkaa sen
parissa, yhtä motivoituneena kuin ennen viime syksyä. Huomaan vain, että olin antanut koiraharrastukselle liian ison siivun arjestani, eikä se ollut tehnyt
minua onnelliseksi.
En
missään nimessä väitä etteivätkö ne ihmiset, jotka elävät täysillä koirahuumaa
ole onnellisia. Uskon pikemminkin, että varmasti ovat. Koirat luovat näiden
ihmisten elämään enemmän sisältöä kuin ei-koiraihmiset voisivat koskaan uskoakaan.
Itselleni sellainen 24/7 koira-asioiden miettiminen, koirien kanssa oleminen ja
niitä koko ajan lisää hankkiminen, ei ole se mitä haluan elämältä. Elämä on
valintoja ja minä olen valinnut koiraharrastuksen, joka on ollut jo
pikkutyttönä haaveeni. Olen saanut toteuttaa sitä unelmaa kaikkine ruusuinen ja
risuineen ja oppinut ymmärtämään mitä se pitää sisällään. Nyt kuitenkin
huomaan, että haluan elämääni muutakin tärkeää sisältöä ja haluan tehdä myös valintoja, jotka eivät liity pelkästään koiriin.
Kaiken
kaikkiaan tämä on ollut minulle hyvin opettavaista aikaa, enkä vaihtaisi mitään
pois. Tuntuu siltä, että olen oppinut ja kasvanut ihmisenä enemmän tänä aikana,
kuin viime vuosina yhteensä. Vaikka suurin osa tästä ajasta on ollut hyvin
rankkaa, siitä on seurannut paljon hyvää ja nyt osaan arvostaa meidän yhteistä
aikaa entistä enemmän. Olen myös alkanut näkemään tätä harrastamista
ihan uudesta näkökulmasta ja olen oppinut huomaamaan sen, miten helposti se voi
”lähteä lapasesta” yhdellä jos toisellakin. Kiitos kuuluu teille muutamalle
ihanalle kullanarvoiselle ihmiselle, jotka olette antaneet energiaa arkeeni ja
saaneet minut nauttimaan paljon muustakin tässä elämässä viime kuukausien
aikana. Minä näköjään tarvitsin yhden isomman vastoinkäymisen, jotta sain
silmäni auki sille, että tarvitsen elämääni muutosta ja tasapainoa, jota taas saan
panostamalla paremmin myös muihin elämäni osa-alueisiin.
Tiedän,
että jos haluaa menestyä, on tehtävä töitä sen eteen. Jos taas haluaa panostaa,
siihen on laitettava aikaa. Mutta, toisaalta yhteen asiaan panostaminen on aina pois jostain muusta, koska aikaa on aina rajallisesti. Olen myös huomannut, että mitä enemmän sitä
laittaa aikaa johonkin, sitä tärkeämpi siitä tekemisestä itselle tulee ja sitä
isommilla panoksilla on tekemisessään mukana. Toisaalta, mikä olisikaan
hienompaa kuin se, että on täysillä mukana siinä mitä tekee, ottaen samalla sen
riskin, että välillä tulee vastoinkäymisiä. Niinpä tasapainon löytäminen tuleekin olemaan suurin haasteeni, nyt kun vähitellen palaamme Stellan kanssa säännölliseen harrastamiseen. Tavoitteeni on nauttia jokaisesta hetkestä harrastaessamme ja tehdä sitä täydestä sydämestä, kuitenkin kohtuudella ja unohtamatta ihmissuhteita treenien ulkopuolella, itseni kehittämistä ja muita harrastuksiani. Uskon, että jos onnistun pitämään niistä asioista paremmin huolta, voin olla myös onnellisempi harrastuskaveri omille koirilleni ja kanssaharrastajille.
"The difference between who you are
and who you want to be
is what you do."
Niin kiva kuulla, että elämä hymyilee ja että oot löytänyt sopivaa tasapainoa elämäänne :) <3 <3
VastaaPoistaJep <3 Nyt sitten on haasteena pitää se tasapaino jatkossakin vaikka kisaaminen tulee taas mukaan kuvioihin ;)
PoistaLoistava teksti! Itselläni oli samankaltainen tilanne viime keväänä, kun mikään ei meinannut riittää agilityssä. Kesällä onneksi työkiireet haittasivat harrastamista sen verran, että sain pidemmän tauon harrastamisesta. Siinä sitten tajusin myöskin että on elämää agilityn ohella :) nyt taas harrastelen ilman suurempia tavoitteita, vain hauskanpidon ja koiran ilon takia
VastaaPoistaLoistavasta en tiedä, mutta halusin kertoa omista kokemuksistani harrastamiseen hurahtamisen varjopuolesta kun se menee överiksi. :) Tavoitteita pitää itselläni olla. Jos niitä ei olisi niin en varmaan harrastaisi ollenkaan. Olen vain huomannu vaativani itseltäni liikaa ja kuuntelevan liikaa muita, ja siinä kohtaahan sitä on mukana vääristä syistä tässä lajissa. Eli joka kisapäivä on hyvä muistuttaa itselleen miksi tätä ylipäätänsä tekee (!!) Se unohtuu monella niin hirmu äkkiä kun homma menee liian vakavaksi :)
PoistaAamen
PoistaTämä postaus oli hyvä muistutus pysähtyä välillä miettimään mihin sitä aikaansa haluaa todella käyttää.
VastaaPoistaVaikka tämä onkin koirablogi niin olisi kiva lukea minkälaisia valintoja olet tehnyt.
Se olikin vähän tämän postauksen tarkoituksena saada muitakin ajattelemaan sitä miten paljon asioihin laittaa aikaa ja onko se oikeastaan tarpeellista vai jääkö silloin muut elämän ihanat asiat koirajuttujen varjoon (?!). Valinnoilla tarkoitan ihan jokapäiväisiä asioita. Kuten esim. sitä että joku päivä teen vähän lyhyemmän lenkin, jotta ehdin ottaa omaa aikaa ja mennä vaikka salille.Eli kaikki arjen pienet jutut, jolloin koirat saavat jäädä vähemmälle huomiolle. Itse huomasin josain kohtaa eläväni liikaa koiriani varten enkä pitänyt itsestäni yhtä hyvää huolta kuin halusin. Toivottavasti tämä vastasi kysymykseesi :)
Poista