perjantai 22. toukokuuta 2015

Koirahulluus – ja miten pääsin siitä yli

Kulunut lukuvuosi on ollut oman koiraharrastukseni historiassa tähänastisista epäonnistunein. Syksy alkoi sillä, että oma itseluottamukseni agilityssa järkkyi, otin itseeni pienemmistäkin takapakeista, halusin liikaa, enkä lopulta saanut enää mitään. Stressasin aivan liikaa ja ihan turhista, enkä keskittynyt siihen, mitä itse haluan koko lajilta. Sen sijaan taisin keskittyä vain siihen mitä muut odottivat minulta ja Stellalta. Soppa oli valmis viimeistään siinä vaiheessa, kun oma psyykkinen järkkymiseni alkoi näkyä kisakaverini arkikäytöksessä asti. Siihen päälle vielä oma neuroottinen huoleni siitä, että koirani on kuolemansairas, vaikka kaiken takana olikin vain ylirasitusta ja fyysinen trauma kaularangassa viime vuoden MM-karsinnoista. Olikin sitten myöhemmin jännä huomata, miten koiran ”oireet” loppuivat kuin seinään, kun rentouduin ja päätin vihdoin uskoa sen mitä kaikki tutkimustulokset lopulta osoittivat: koirassani ei ollut mitään fyysistä vikaa.

Muistan miten viime loppusyksystä olin todella surullinen ja masentunut koko tilanteesta. Tuntui siltä, että maailmanloppu oli tullut. Yritin pitää arkirutiineista kiinni suorittamalla opintojani ja käymällä töissä, jotta saisin lisää rahaa maksaakseni Stellan eläinlääkärikäynnit ja kuntoutuksen. Pienetkin vastoinkäymiset opintojeni saralla saivat minut itkemään ja tunsin olevani erittäin yksin koko tilanteessa. Eikä ihme. Jäädessämme pois treenirutiineista, arjestani poistui liuta ihmisiä, joita olin tottunut näkemään päivästä toiseen. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olin tekemisissä, olivat koiraharrastajia, joita näin ainoastaan joko lenkeillä, treeneissä tai kisoissa. Koira-arkemme, eli sen hetkinen elämäni, koki hetkessä siis hyvin ison muutoksen. Tuntui yhtäkkiä siltä, kuin olisin ollut puilla paljailla. Käytin kaiken vapaa-aikani murehtimiseen tai siihen, että ravasin koirani kanssa eläinlääkärissä tai kaiken maailman terapioissa, jotta saisin kisakaverini kuntoon. Siitä tuli missioni, enkä uhrannut ajatuksia oikeastaan millekään muulle, ellei ollut pakko. Iltaisin saatoin katsoa läpi meidän agility -videoita ja samalla pelkäsin, ettemme enää koskaan pääsisi takaisin kisakentille.

Vähitellen siihen ajatukseen tottui, ettei enää päässyt harrastamaan. Alkuun seurasin kovinkin tarkkaan kisatuloksia, katsoin läpi kaikki facebookissa julkaistut kisavideot ja muutenkin haikailin päivittäin takaisin treeneihin ja kisaamaan. Jossakin vaiheessa kun tilanne vihdoin alkoi selkenemään ja Stellan kuntoutuminen alkoi etenemään, pystyin panostamaan paremmin myös muihin elämäni osa-alueisiin. Tajusin vähitellen, miten paljon asioita oli jäänyt pois elämästäni siinä kohtaa kun koiraharrastus nimeltä agility vei minut mennessään. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin, mielipiteeni agilitysta ei ole millään tapaa muuttunut. Minusta se on edelleen hieno laji ja haluan jatkaa sen parissa, yhtä motivoituneena kuin ennen viime syksyä. Huomaan vain, että olin antanut koiraharrastukselle liian ison siivun arjestani, eikä se ollut tehnyt minua onnelliseksi.


En missään nimessä väitä etteivätkö ne ihmiset, jotka elävät täysillä koirahuumaa ole onnellisia. Uskon pikemminkin, että varmasti ovat. Koirat luovat näiden ihmisten elämään enemmän sisältöä kuin ei-koiraihmiset voisivat koskaan uskoakaan. Itselleni sellainen 24/7 koira-asioiden miettiminen, koirien kanssa oleminen ja niitä koko ajan lisää hankkiminen, ei ole se mitä haluan elämältä. Elämä on valintoja ja minä olen valinnut koiraharrastuksen, joka on ollut jo pikkutyttönä haaveeni. Olen saanut toteuttaa sitä unelmaa kaikkine ruusuinen ja risuineen ja oppinut ymmärtämään mitä se pitää sisällään. Nyt kuitenkin huomaan, että haluan elämääni muutakin tärkeää sisältöä ja haluan tehdä myös valintoja, jotka eivät liity pelkästään koiriin. 

Kaiken kaikkiaan tämä on ollut minulle hyvin opettavaista aikaa, enkä vaihtaisi mitään pois. Tuntuu siltä, että olen oppinut ja kasvanut ihmisenä enemmän tänä aikana, kuin viime vuosina yhteensä. Vaikka suurin osa tästä ajasta on ollut hyvin rankkaa, siitä on seurannut paljon hyvää ja nyt osaan arvostaa meidän yhteistä aikaa entistä enemmän. Olen myös alkanut näkemään tätä harrastamista ihan uudesta näkökulmasta ja olen oppinut huomaamaan sen, miten helposti se voi ”lähteä lapasesta” yhdellä jos toisellakin. Kiitos kuuluu teille muutamalle ihanalle kullanarvoiselle ihmiselle, jotka olette antaneet energiaa arkeeni ja saaneet minut nauttimaan paljon muustakin tässä elämässä viime kuukausien aikana. Minä näköjään tarvitsin yhden isomman vastoinkäymisen, jotta sain silmäni auki sille, että tarvitsen elämääni muutosta ja tasapainoa, jota taas saan panostamalla paremmin myös muihin elämäni osa-alueisiin.

Tiedän, että jos haluaa menestyä, on tehtävä töitä sen eteen. Jos taas haluaa panostaa, siihen on laitettava aikaa. Mutta, toisaalta yhteen asiaan panostaminen on aina pois jostain muusta, koska aikaa on aina rajallisesti. Olen myös huomannut, että mitä enemmän sitä laittaa aikaa johonkin, sitä tärkeämpi siitä tekemisestä itselle tulee ja sitä isommilla panoksilla on tekemisessään mukana. Toisaalta, mikä olisikaan hienompaa kuin se, että on täysillä mukana siinä mitä tekee, ottaen samalla sen riskin, että välillä tulee vastoinkäymisiä. Niinpä tasapainon löytäminen tuleekin olemaan suurin haasteeni, nyt kun vähitellen palaamme Stellan kanssa säännölliseen harrastamiseen. Tavoitteeni on nauttia jokaisesta hetkestä harrastaessamme ja tehdä sitä täydestä sydämestä, kuitenkin kohtuudella ja unohtamatta ihmissuhteita treenien ulkopuolella, itseni kehittämistä ja muita harrastuksiani. Uskon, että jos onnistun pitämään niistä asioista paremmin huolta, voin olla myös onnellisempi harrastuskaveri omille koirilleni ja kanssaharrastajille. 



"The difference between who you are
and who you want to be
 is what you do."

7 kommenttia:

  1. Niin kiva kuulla, että elämä hymyilee ja että oot löytänyt sopivaa tasapainoa elämäänne :) <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep <3 Nyt sitten on haasteena pitää se tasapaino jatkossakin vaikka kisaaminen tulee taas mukaan kuvioihin ;)

      Poista
  2. Loistava teksti! Itselläni oli samankaltainen tilanne viime keväänä, kun mikään ei meinannut riittää agilityssä. Kesällä onneksi työkiireet haittasivat harrastamista sen verran, että sain pidemmän tauon harrastamisesta. Siinä sitten tajusin myöskin että on elämää agilityn ohella :) nyt taas harrastelen ilman suurempia tavoitteita, vain hauskanpidon ja koiran ilon takia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavasta en tiedä, mutta halusin kertoa omista kokemuksistani harrastamiseen hurahtamisen varjopuolesta kun se menee överiksi. :) Tavoitteita pitää itselläni olla. Jos niitä ei olisi niin en varmaan harrastaisi ollenkaan. Olen vain huomannu vaativani itseltäni liikaa ja kuuntelevan liikaa muita, ja siinä kohtaahan sitä on mukana vääristä syistä tässä lajissa. Eli joka kisapäivä on hyvä muistuttaa itselleen miksi tätä ylipäätänsä tekee (!!) Se unohtuu monella niin hirmu äkkiä kun homma menee liian vakavaksi :)

      Poista
  3. Tämä postaus oli hyvä muistutus pysähtyä välillä miettimään mihin sitä aikaansa haluaa todella käyttää.

    Vaikka tämä onkin koirablogi niin olisi kiva lukea minkälaisia valintoja olet tehnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olikin vähän tämän postauksen tarkoituksena saada muitakin ajattelemaan sitä miten paljon asioihin laittaa aikaa ja onko se oikeastaan tarpeellista vai jääkö silloin muut elämän ihanat asiat koirajuttujen varjoon (?!). Valinnoilla tarkoitan ihan jokapäiväisiä asioita. Kuten esim. sitä että joku päivä teen vähän lyhyemmän lenkin, jotta ehdin ottaa omaa aikaa ja mennä vaikka salille.Eli kaikki arjen pienet jutut, jolloin koirat saavat jäädä vähemmälle huomiolle. Itse huomasin josain kohtaa eläväni liikaa koiriani varten enkä pitänyt itsestäni yhtä hyvää huolta kuin halusin. Toivottavasti tämä vastasi kysymykseesi :)

      Poista

Jätä kommenttisi tähän, kiitos! :)