Jokainen koirakkosuhde on ainutlaatuinen

Suhde yhteen koiraan ei ole verrattavissa toiseen <3

Viime aikoina olen pohtinut jonkin verran ensimmäisen agilitykoirani, Stellan, uraa ja toisen agilitykoirani, Raichun, alkanutta agilitymatkaa, sitä mikä tekee näiden kahden koiran kanssa harrastamisesta keskenään niin erilaista, minkälaisia haasteita olen kummankin kanssa kohdannut ja mikä tekee molempien kanssa agilitysta niin ainutlaatuista. Idean tähän blogikirjoitukseeni sain kun kuuntelin omien eritasoisten valmennettavieni mietteitä siitä, missä asioissa he kaipaavat tulevalla kaudella erityisesti valmennusta. Riippuen ohjaajan tasosta toiveet olivat laidasta laitaan lajin yleisvaikutelman saamisesta haastavien ohjaustekniikoiden hallitsemiseen. Koirakkosuhteeseen vaikuttaa luonnollisesti merkittävällä tavalla ohjaajan taidot ja tiedot agilitysta, kuten tietysti myös koiran ominaisuudet ja miten nämä saadaan keskenään sovitettua yhteen.

Agility on urheilulaji, jossa ohjaaja joutuu kerta toisensa jälkeen tietyllä tapaa aloittamaan alusta aina siinä vaiheessa kun uusi koira astuu kuvioihin. Tällä hetkellä olen itse samanaikaisesti kahdella eri tasolla koirieni kanssa, joka aiheuttaa välillä ristiriitaisia tunteita; toisen kanssa en ole yltänyt vielä kisavalmiuteen kun taas toisen kanssa olen ollut jopa MM-kisoissa asti. Minulla on käsissäni kaksi ominaisuuksiltaan täysin eri tyyppistä koiraa, joiden kanssa on tällä hetkellä aivan erilaiset ensisijaiset tavoitteet. Uskon, että suurin osa agilityharrastajista on joskus ollut tilanteessa, jossa saa ensin mahdollisuuden opetella koiran kanssa samanaikaisesti lajia ja kohtaa myöhemmin tilanteen, jossa uuden koiran kanssa onkin tietynlainen epätasapaino, jolloin pitää osata asettua koiran näkökulmaan ja osata olla vaatimatta asioita, joiden ei edes muista vaatineen työtä ensimmäisen koiran kohdalla. Itse olen miettinyt Raichua kouluttaessani (ja sen työmäärän kohdatessani) paljon sitä, miten ihmeessä olen saanut Stellan kisavalmiiksi 18kk ikään mennessä kun harjoittelukin aloitettiin vasta 10kk iässä... Kun agilitysta on tullut yhden koiran kanssa helppoa on vaikea muistaa, miten paljon työtä sitä aikoinaan tekikään ensimmäisen koiran kohdalla. 

Rakkaudesta näihin tyyppeihin <3

Aloittelevan ja kokeneen ohjaajan eron voi jaotella esimerkiksi seuraavalla tavalla. Aloittelevalla ohjaajalla ei ole hajua lajin kokonaisuudesta, jolloin ohjaaja ei myöskään pääse ahdistumaan siitä kaikesta mitä uudelle koiralle pitäisi kouluttaa taikka mitä itse pitäisi opetella ja mitä tulisi tietää. Tästä tietämättömyydestä voi olla hyötyä siten, että on helpompi nauttia jokaisesta uudesta asiasta eikä keskittyminen vahingossakaan ajaudu asioihin, joita ei vielä olla ehditty harjoittelemaan. Kunhan aloittelevalla ohjaajalla on osaava valmentaja, joka alusta alkaen saa annettua hyvät opit, aloittelijasta voi kehittyä vaikka mestari jo ensimmäisen koiransa kanssa. Tällöin myös koira ja ohjaaja opiskelevat lajia yhdessä saman tahtisesti ja yhdessä kehittyen. Kokeneella ohjaajalla lähtökohta on toinen, mutta uudelle koiralle kaikki on tästä huolimatta opetettava alusta. Kokeneella ohjaajalla on tietynlainen etulyöntiasema seuraavan koiran kohdalla, sillä onhan ensimmäisen koiran kanssa kertynyt jo yleisvaikutelma lajin kokonaisuudesta ja kokemusta on karttunut sen verran, että osaamistakin asioiden kouluttamiselle on olemassa jo valmiiksi. Tässä kohtaa kysymykseen tulee kuitenkin, haluaako ohjaaja askeltaa samoja jalanjälkiä pitkin kuin ensimmäisen koiran kohdalla, vai tehdä joitain asioita toisin, eri järjestyksessä tai eri menetelmiä käyttäen. Samalla tilanteeseen tuo uudella tavalla haastetta se, että ohjaajan mielessä saattaa pyöriä nyt huomattavasti enemmän treeni-ideoita ja tietoa lajista, joita haluaisi päästä hyödyntämään uuden koiran kanssa, joka voi pahimmassa tapauksessa myös alkaa jossain määrin ahdistaa. Koiralle kaikki on tästä ohjaajan pään sisäisesti tiedosta huolimatta aivan uutta, mikä on tärkeä huomioida.

Kuva: Ella Kaijärvi

Kuulen usein koulutettavien, kavereiden ja joskus myös itseltäni kommentteja kuten ”olisi niin paljon kaikkea mitä pitäisi treenata”, ”läksypino vain kasvaa”, ”treenattavat asiat eivät lopu koskaan” ja ”meillä on vielä se ja se treenaamatta”. Treeniahdistuksesta saisi varmaan aikaiseksi ihan oman blogikirjoituksen, mutta sanon kuitenkin tässä yhteydessä sen, että omasta mielestäni lajin hienous piilee juuri siinä, että koskaan ei ole valmis. Joten ahdistumisen sijaan, olisi tärkeä pystyä alusta alkaen nauttimaan yhteisestä matkasta ja siitä, että nimenomaan on asioita, joita on mahdollisuus oppia. Itse en edes haluaisi käteeni valmiiksi koulutettua koiraa, koska haluan itse vaikuttaa siihen, miten taitavia omista koiristani saan koulutettua. Onnistumisesta nauttii kisoissakin enemmän kun tietää sen olevan oman työn tulosta. 

Jos mietitään vaikkapa sitä, miten monta eri asiaa pelkästään yhdelle esteelle on koiralle mahdollista kouluttaa, päästään lähelle sitä arviota, kuinka paljon harrastaja on lajiin perehtynyt. Esimerkkinä otan itseni silloin kun ensimmäistä kertaa näin agilityn hyppyesteen. Ajattelin sitä katsoessani, että se on este ja se hypätään - palkataan siis koiraa sen hyppäämisestä. Nykyisin katsoessani hyppyestettä tai oikeastaan mitä tahansa muuta estettä, näen sadoittain treeni-ideoita ja asioita, joita esteellä pystyy koiralle kouluttamaan. On tärkeää pystyä ikään kuin mielessään pilkkomaan opetettava asia niin pieniin osiin, jotta siitä voi saada eheän kokonaisuuden. Tämä koskee niin erilaisten esteiden kouluttamista koiralle kuin koiran ohjaustaitoihin pohjautuvien perustaitojen kouluttamista. Erityisesti tämän jälkimmäisen olen havainnut uutena asiana Raichun kanssa ja todennut sen erittäin tärkeäksi asiaksi ajatellen eri ohjaustekniikoiden hallintaa. En halua joutua auttamaan koiraani radalla asioissa, jotka mielestäni sen täytyy itse kyetä hallitsemaan. 

Erityyppiset urheilijasielut vaativat myös eri tyyppiset sapuskat!

Silloin kun aloitin Stellan kanssa agilityn, en tiennyt ohjaustekniikoista mitään, saati siitä miten rataa pitäisi lukea ja miten siihen pitäisi tutustua. Onnekseni minulla oli jonkin verran tokotaustani avulla tietoa koiran kouluttamisen periaatteista, mutta sen tiedon soveltamisessa agilityyn tarvitsin ohjausta. Olin alusta alkaen hyvin innostunut ja halusin oppia lisää tästä mielenkiintoisesta lajista. Pyrkimyksenäni oli saada jokaisesta kouluttajasta irti kaikki mahdolliset opit mitä vain pystyin saamaan ja painaa mieleeni mitä tein, kun jokin toisto onnistui. Pyrin alusta alkaen ymmärtämään radalla mitä tein ja miksi niin tein. Lajiharjoittelu keskittyi pääasiassa siis siihen, mitä minun piti tehdä, ei niin paljon mitä koiralle voisi kouluttaa. Etenimme rohkeasti, harjoittelimme paljon ja kun omassa pienessä kuplassani harjoittelin, pystyin nauttimaan jokaisesta onnistumisen askeleesta treeneissä. Tuohon aikaan olin vielä opiskelija, joten harjoittelumahdollisuudet olivat huomattavasti paremmat kuin tällä hetkellä, sillä pääsin usein myös päiväsaikaan vapaille treenivuoroille. Lyhyessä ajassa olimme myös valmiita kisoihin.

Raichun kohdalla tilanne on ollut aivan toinen. Stellan ura lähti uuteen nousuun juuri silloin kun minun piti alkaa keskittymään enemmän Raichuun, jonka vuoksi kaikki on tapahtunut paljon maltillisempaan ja rauhallisempaan tahtiin kuin aikoinaan Stellan kanssa. Päivätyön ohella treenaamisesta on tullut entistä rajallisempaa kuin opiskeluaikoina. Tämän hetkisessä elämäntilanteessani on huomattavasti helpompi harrastaa ns. valmiiksi koulutetun ja kisaavan koiran kanssa, jolle riittää maksimissaan 1-2 agilitypäivää viikkoon. Kun reilu kaksi vuotta sitten otin itselleni pennun agilitya silmällä pitäen, tiesin siitä kasvavan hyvän kokoinen medi. Halusin nimenomaan saada uudenlaista haastetta harrastamiseeni, sillä en halunnut jäädä pelkästään minikoiran ohjaajaksi. Tein myös tietoisen valinnan, että lähdin rohkeasti kokeilemaan uutta lähestymistapaa agilitykoiran pohjakoulutukseen. Tämä perustui hyvin pitkälti karttuneeseen kokemukseeni lajin parissa ja siihen, minkälaisia taitoja olin nähnyt taitavien koirien omaavan - lähdinkin rakentamaan pohjia toista kautta osaavan kouluttajan avustuksella. Keskityin Raichun kanssa pääasiassa erilaisiin harjoitteisiin, jotka tulisivat palvelemaan meitä tulevaisuudessa. Varsinaista ratatreeniä lähdin tekemään hyvin paljon myöhemmin kuin Stellan kohdalla. Halusin kouluttaa Raichusta ajattelevan agilitykoiran – eli koiran, joka tietää mitä tekee radalla, koiran, joka on kuuliainen, mutta kuitenkin estehakuinen ja nopea sekä itsevarma. Olen aina liputtanut hyvien perusteiden rakentamiselle, sillä tunnetusti paskan päälle on paha rakentaa, ja tämä ajatus tulee kulkemaan mukanani jatkossakin.

Kuva: Stefania Fält

Tällä hetkellä voin siis omista agilitykoiristani todeta, että molempien perustaitojen koulutuksen kohdalla omat elämäntilanteeni ovat olleet hyvin erilaiset ja harjoittelu on aina toteutunut mahdollisuuksien mukaan. Koen juuri tällä hetkellä haastavaksi löytää riittävästi aikaa Raichun kisavalmiuteen suuntaavalle koulutukselle, koska on sanomattakin selvää, että joitain asioita tulisi päästä harjoittelemaan esteille lyhyitä hetkiä jopa kolmesti viikossa. Joku toinen olisi varmasti jo näillä treenituntimäärillä kisaamassa Raichun kanssa, mutta minä olen hurahtanut joissain asioissa enemmän yksityiskohtiin ja ne oleellisimmat asiat kisaamisen kannalta ovat jääneet keskeneräisiksi. Toisaalta Raichu on joissain asioissa jo melko taitava ja se omaa myös joitain sellaisia taitoja, joita Stellan kanssa en ole osannut tai tajunnut harjoitella. En aio sortua usein kuultuun ajatteluun siitä "mitä tämä koira olisi jo jonkun toisen käsissä", vaikka välillä tämäkin käynyt mielessä kun oma aika ei ole tuntunut riittävän. Toisaalta aivan yhtä hyvin joku toinen olisi voinut lähteä juoksuttamaan Raichua turhan varhain radalla siten, että koira ei itse tietäisi mitä se tekee ja lopputuloksena olisi täysi kaaos kun vauhtia on enemmän kuin järki sallii. Olen siis erittäin tyytyväinen siihen pohjatyöhön, joten olen Raichun kanssa saanut aikaan ja olemme valmiita virallisiin kisoihin yksinkertaisesti sitten kun sen aika on. Olen niin kiitollinen molemmista koiristani ja siitä, että minulla on mahdollisuus harrastaa niiden kanssa - opin molemmilta koko ajan niin paljon ja uusia asioita. Minun ja Raichun agility tulee väistämättä näyttämään erilaiselta kuin Stellan kanssa, sen olematta kuitenkaan huono asia. Toivon, että jonain päivänä minun ja Raichun yhteistyö on hioutunut siihen pisteeseen kuin se Stellan kanssa on ollut viime vuosien aikana. Olen siis itse jossain määrin konkari aloittelijan kengissä ja aloittelijan tavoin minulla on myös täysi oikeus olla Raichun kanssa vielä pihalla joistain asioista. ;) 

Raichu möllihyppyradan voitto 16.1.2019